Sukellusseura H2O:n perustaja ja suunnannäyttäjä
Virmo Merjankari 1947–2021
Sukellusseura H2O:n perustaja ja entinen puheenjohtaja Virmo Merjankari menehtyi 73-vuotiaana pitkäaikaiseen sairauteen 17.1.2021. Virmon johdattelemana seura kehittyi varsin monipuoliseksi yleisseuraksi, jossa urheilusukelluksen eri osa-alueet ovat olleet hyvin edustettuina. Erityisen tärkeäksi hänen panoksensa osoittautui H2O:n meriarkeologiatoiminnassa. Myös aktiivinen nuorisotoiminta oli alusta asti tärkeä osa seuratoimintaa.
Virmo aloitti sukeltamisen 1970-luvun alkupuolella seurassa, joka kuitenkin pian kuihtui. Vuonna 1979 hän muutaman ystävänsä kanssa perusti seuran, jonka nimeksi tuli Sukellusseura H2O. Heidän tarkoituksenaan oli kouluttaa itsellensä sukelluskavereita, jotka omaisivat samat turvalliset sukellustavat ja asenteet. Alkuun he joutuivat hankkimaan tietoa ja tekemään koulutusmateriaalia ulkomaisista lähteistä, koska suomenkielistä aineistoa oli tuolloin heikosti.
Virmo veti lukuisia sukelluskursseja ja seura kasvoi sitä mukaa. Hän oli vaativa kouluttaja, joka ymmärsi hyvän kunnon merkityksen sukellusturvallisuudelle. Itse osallistuin Virmon vetämälle kurssille vuonna 1984. Näiden kurssien allasharjoitukset olivat monelle ikimuistoisia. Siellä ei laiskoteltu, mutta silti hän innotuksensa oli tarttuvaa.
Ensimmäiset varsinaiset meriarkeologialeirit järjestettiin Virmon johdolla vuosina 1982–1986 Porkkalassa Stora Träskön länsipuolella sijaitsevalla Kustaa III:n sodan aikaisen venäläisen sotalaivan karilleajopaikalla. Paikka nimettiin Putkinotkoksi. Köysistä rakennettiin paikalle piirtoruudukot, jotka inventointiin ja tulokset raportoitiin Merimuseolle. Samalla opeteltiin tutkimusmenetelmiä myöhempiä projekteja varten.
Virmon meriarkeologiauran huipentuma oli yhteistyössä Merimuseon kanssa järjestetyt tutkimukset Virolahden Lapurissa sijaitsevalla hylyllä 1990-luvun alussa. Hylyn päälle kasatut kivet poistettiin ja hylky piirrettiin yksityiskohtia myöten sekä valokuvattiin. Hylyltä löydettiin mm. puuesineitä ja kankaanpaloja. Lopuksi hylky peitettiin. Alkuun sen arveltiin olevan viikinkiajalta, mutta myöhemmin hylky ajoitettiin 1200-luvun lopulle ja se on siten vanhin Suomessa koskaan löytynyt hylky.
Virmo jatkoi edelleen useissa meriarkeologiaprojekteissa. Hänen omat sukelluksensa kuitenkin pysähtyivät jo yli 20 vuotta sitten vakavan sairauden puhkeamiseen. Merenkulun historia oli kuitenkin hänen suuri mielenkiinnon kohteensa jatkossakin. Arvokkaasta panoksestaan meriarkeologiaprojekteissa hän sai vuonna 2014 Suomen merimuseon kultaisen ansiomerkin.
Virmo toimi melko suuren osan työurastaan yrittäjänä, mutta oli myös teknisenä asiantuntijana ja myyjänä muutamissa pneumatiikka- ja sukellusalan yhtiöissä. Viimeiset vuotensa hän toimi antiikin parissa keskittyen korujen osto- ja myyntitoimintaan.
Virmoa jäivät kaipaamaan puoliso Ulla sekä lapset ja lapsenlapsi. Me, hänen lukuisat ystävänsä, tulemme aina muistamaan Virmoa suurella lämmöllä. Hänen innostuksensa tarttui ja vaikutti syvästi elämäämme.
Teksti: Helena Jaatinen, Sukeltajaliiton puheenjohtaja vuosina 1991−1996, CMAS:n hallituksen jäsen vuosina 1997−2001
Kuva: Helena Jaatisen arkisto. Virmo Merjankari ”Putkinotkon” sukelluksella vuonna 1986.
